NuorisotyöKumpi on selvempää puhetta: pyyntö ”Tuo minulle luuta” vai ”Tuo minulle luudanvarsi ja harja, joka on varressa kiinni”? Filosofi Ludwig Wittgensteinin mielestä jälkimmäisen yhteydessä kannattaisi kysyä, miksi asia ilmaistaan noin oudosti. On hyödyllisempää katsoa kokonaisuutta, kuin jakaa sitä pienempiin ja siksi hallittavampiin osiin.
Vastaavalla tavalla monet ovat ajatelleet nuorisotyöstä. Heidän mielestään olisi tärkeämpää puhua nuorisotyön kokonaisuudesta. Järkevintä nuorisotyössä on tarkastella työn prosessia eli sitä, mitä nuorisotyö nuorten kanssa oikein tekee. Se on pääasia, muut sivutuotteita. Aivan samoin kuin kannattaa pyytää luutaa pikemminkin luudan osasia yhdessä, kannattaa huomio kiinnittää nuorisotyöhön eikä tuloksiin, resursseihin tai työmenetelmiin. Näin he väittävät.
Ajatus vaatii sulattelua.
Näytä minulle
Se, että erityisesti brittiläiset kollegani keskustelevat nuorisotyöstä prosessina juontaa juurensa maan kehitykseen. Nuorisotyössä vallitsi vahva ammatillinen autonomia pitkälle 2000-luvulle. Resursseja oli, vahva käytäntöyhteisö ja jaettu taju siitä, että julkisen vallan tehtävä oli rahoittaa nuorisotyötä.
Tilanne saarivaltiossa muuttui, kun ylähuoneen nimeämä komitea tutki nuorisotyötä 2010-luvun alussa. Lähtökohta oli selkeä. Ollakseen hyödyllistä nuorisotyön pitäisi pystyä osoittamaan, että sillä on todellisia vaikutuksia. Vaatimus oli: show me, näytä minulle. Älä selitä.
Näyttämättä jäi. Komitean lopputulema oli murskaava. Nuorisotyö oli tarjonnut leivän sijasta kiveä, tiukkojen todisteiden sijaan vakaata uskomusta siitä, että oma toiminta on hyödyllistä, mutta ei sillä ollut tarjota oikeastaan mitään vakuuttavaa siitä, että toiminnasta on hyötyä nuorille tai yhteiskunnalle. Vapaasti kääntäen komitean elegantti lyttäys vuodelta 2011 kuulostaa seuraavalta:
”Huolimatta yksittäisten todistusten painosta kohtasimme suuria vaikeuksia yrittäessämme löytää objektiivisia todisteita palvelujen vaikutuksista, joko akateemisten tai riippumattomien toimijoiden temaattisten tutkimusten tai yksittäisten palvelujen arviointien muodossa. Tämä ongelma riivasi tutkintaamme ja moni nuorisoalan sisältä tunnisti sen historialliseksi ja jatkuvaksi ongelmaksi.”
Kun tutkimuksen lopputulos oli, ettei nuorisoalalla ole osoittaa mitään, joka vakuuttaa ulkopuoliset työn arvosta, oli heijastusvaikutus rahoitukseen selvä. Iso luuta alkoi lakaista. Nuorisotyön rahoitusta leikattiin merkittävästi erityisesti Englannissa, kun taas Wales ja Skotlanti etenivät enemmän omaa latuaan.
Nuorisotyölle tämä oli vakavan tuumaamisen paikka. Osa oli sitä mieltä, että sekä nuorisotyön kenttä että sitä koskeva tutkimus oli epäonnistunut. Syntyi tarve rakentaa erilaisia arviointeja, jotka osoittaisivat, että nuorisotyö täyttäisi kolmen T:n vaatimukset, että se olisi tehokasta, taloudellista ja tuottavaa. Oli tuotettava tilastoja ja perusteltava numeroin nuorisotyön tuloksia. Tällä ajateltiin voitavan myös kehittää nuorisotyötä, kun työn taustalle oli lisääntyvää tietoa.
Tuloksia vailla varmuutta
Osalle nuorisotyön yhteisöstä johtopäätös oli, että tehtävänä on kirkastaa käsitystä nuorisotyön luonteesta. Heidän mukaansa nuorisotyö on prosessi, tapahtumaketju. Kuvio menee suunnilleen näin: Nuorisotyössä olennaista on, että lähdetään tekemään nuorten kanssa jotakin. Tämä tekeminen ohjautuu toiminnallisesti, yhdessä tehden ja sitä ohjaavat nuorisotyön arvot demokratiasta, mukaan ottamisesta ja nuorten oikeuksien kunnioittamisesta. Prosessin aikana yhteistoiminta tuottaa positiivisia tuloksia, mutta etukäteen ei voida tietää, mitä ne ovat. Nuorisotyöhön rakentuu optimismi siihen, että nuorten toiminta sopivasti ohjaten, innostaen ja mukaan ottaen tuottaa hyviä tuloksia kaikille. Toiminnan tavoitteet määrittyvät prosessissa, sen mukaan mitä nuoret tilanteeseen tuovat.
Prosessin mittaaminen vain on kovin hankalaa. Koska prosessi itsessään on ennakoimaton, ei voida etukäteen luvata, että juuri nyt hoidetaan päihdeongelmaa tai tehdään suvaitsevaisuuskasvatusta tai edistetään terveyttä. Tuloksia ei voida sanoa varmasti.
Prosessinäkökulmaa puolustavat ajattelevat, ettei tehtävä ole arvioida oppimistuloksia. Liian tarkat arvioinnit kuvaavat vain luuta ja nahkaa. Pikemminkin tehtävä on osoittaa niitä positiivisia muutoksia, joita toiminta itsessään aiheuttaa. Siksi tutkijoiden tehtävä on auttaa ymmärtämään, mistä nuorisotyössä on kysymys. Pikemminkin kuin numeroita, tulee tuottaa nuorten tarinoita, joissa nuorisotyön merkitys piirtyy esille.
Entä sitten
Uskon, että brittitilanteella on syvempi merkitys suomalaiselle nuorisotyölle. Ajattelen, että myös me kohtaamme vastaavan paineen kuvata nuorisotyön myönteisiä vaikutuksia. Veikkausvoittovarojen pieneminen, koronan kurittamat kuntien kassakirstut ja järjestökentän muutokset tulevat synnyttämään tarpeen kuvata nuorisotyön merkitystä tilanteessa, joissa resursseista kamppaillaan toden teolla.
Tällöin on osattava kertoa, miksi nuorisotyö olisi hyödyllistä. Mutta kumpaan huomio pitäisi kiinnittää, nuorisotyön kokonaisuuteen vai sen osiin? Onko osoitettava tarkkoja tuloksia vai kuvattava niitä positiivisia muutoksia, joita toiminta tuottaa? Toimialan vastausta en tiedä, omani nuorisotyön tutkijana tunnen. On edettävä kumpaakin kaistaa. On työstettävä, miten osoittaa vaikutuksia, mutta on myös kuvattava paremmin nuorisotyötä ja ymmärrettävä sen prosessia. Ja tunnettava niitä pieniä ihmeitä, joita voi tapahtua: välistä nuorisotyössä luudalla lakaistaan, välillä se hajoaa, mutta toisinaan se rupeaa värisemään ja pian sillä voi lentää.
Tomi Kiilakoski
Vastaava tutkija, FT, Nuorisotutkimusseura
Artikkeli on julkaistu Nuorisotyö-lehden numerossa 1/2021.
