Asta Tuominen

Hukassa, mutta vaihtoehtoja on

Lukiosta valmistumisen jälkeen olin ihan varma, että lähden heti kouluun. Opiskelen itselleni ammatin ja alan tehdä töitä. Ei se ihan niin helppoa ollutkaan alkaa lukea pääsykokeisiin heti ylioppilaskirjotusten jälkeen. Välivuosihan sieltä sitten tuli ja jäin vähän tyhjän päälle. Mitäs nyt?

Haeskelin töitä koko kesän, mutta ei töitäkään noin vain saada. Kaverini oli samassa tilanteessa. Hän suunnitteli hakevansa alakouluun avustajaksi. Otin hänen ideastaan kopin ja päätin itsekin kokeilla. Soitin yhden koulun rehtorille ja sain heti paikan. Olen tällä hetkellä alakoulussa TE-toimiston kautta työkokeilussa noin puolen vuoden ajan. Virallinen työnimikkeeni on kai koulunkäyntiavustajaharjoittelija.

Iloiseksi työssäni saa se, kun lapset osoittavat, että olen heille turvallinen aikuinen.

Työ on pääosin hauskaa. Työnkuvaani kuuluu lähinnä lasten auttaminen opiskelussa. Pystyn hyvin auttamaan oppilaita, joilla on oppimisen kanssa vaikeuksia kuten lukihäiriötä, ylivilkkautta tai muuta vastaavaa. Itselläni on lukihäiriö, joten pystyn soveltamaan omia oppimisen tapojani ohjaamisessa ja ymmärtämään lasten ongelmia oppimisessa.

Olen pääosin kolmannen luokan kanssa, jonne on kerääntynyt vilkas porukka. Luokan oppilaiden paljous ja poikavoittoisuus ei ainakaan helpota luokanopettajan ja -ohjaajan työtä. Luokassa on hyvin sanavalmiita, kekseliäitä, fyysisiä ja dramaattisia lapsia. Välillä olen vähän häkeltynyt päivän jälkeen, että mitä kaikkea taas päivän aikana olin nähnyt: meno on vaihtunut kirkonrottapelistä nyrkkitappeluksi ja matikantunnista painimatsiin.

Iloiseksi työssäni saa se, kun näen, että olen saanut autettua tai kun lapset osoittavat, että olen turvallinen aikuinen heille. Vanhemmille oppilaille olen ehkä hieman enemmän kaveri, mutta olen todennut, että kaveripohjalta heidän on helpompi ottaa ohjeita vastaan eikä epäonnistumisen pelko ole niin suuri. Jossain vaiheessa mietin, pitäisikö hakea opettajaksi. Huomaan monta asiaa, jotka tekisin toisin. Toisaalta opettajan työ ei ole kuitenkaan minua varten.

Kun mietin, mitä haluaisin lähteä opiskelemaan…olen hukassa. Lukion jälkeen hain fysioterapeutin ja liikunnan ja vapaa-ajan ohjaajan koulutuksiin. Mutta en ole enää varma näistäkään. Urheilu, joka on hyvin lähellä sydäntäni, olisi kiva yhdistää työhön. Minua kiinnostaisi myös ravitsemukseen liittyvät asiat, joista aionkin käydä avoimen yliopiston kursseja. Mutta en siitäkään ehkä halua ihan ammattia.

Urheilu, joka on hyvin lähellä sydäntäni, olisi kiva yhdistää työhön.

Kun puhutaan urheilun ja salilla käynnin yhdistämisestä työhön, kaikilla tulee ensimmäisenä mieleen personal trainer. Nykyään personal trainereita on kuitenkin niin paljon, että se ei yksistään riitä. Olen suunnitellut fysioterapeutin ja hierojan yhdistelmää, sillä fysioterapeutti pystyy neuvomaan asiakkaita, ja hieroja pystyy ihan fyysisesti hoitamaan lihaksia. Fysioterapeutin koulutukseen on hyvin vaikea päästä, joten olen myös harkinnut ensin kouluttautuvani lähihoitajaksi, sillä siinä kestää vain muutaman vuoden lukiopohjaisena.


Teksti Asta Tuominen

Artikkeli on julkaistu Nuorisotyö-lehden numerossa 3/2019.

Jaa