Ilo, vakava asia

Kolmisen vuotta sitten vierailin pääkaupunkiseudulla sijaitsevassa nuorisotilassa romanialaisten kollegoitten kanssa. Ilta oli tyypillinen, ehkä normaalia rauhallisempi. Nuokkarilla oli joukko nuoria, jotka istuskelivat keskenään. Ei tapahtunut mitään sen erityisempää. Oleiltiin. Hengailtiin. Lähdettiin pois, kun sen aika tuli.

Romanialainen kollegani oli psykologi. Se ei ole yllättävää, sillä harvassa maassa Euroopassa on nuorisotyön koulutusta, ja usein nuorisotyötä tekevät ovat opettajia, psykologeja tai kirjastonhoitajia tai sitten vain opiskelijoita. Hän oli varsin hämmästynyt siitä, mitä näki. Hänelle oli yllätys se, että Suomessa nuorisotyössä on hetkiä, jolloin ei tehdä mitään. Ollaan vain. Keskustelimme pitkään siitä, miksi nuorten kanssa ei tehty työtä heidän haasteidensa tai ongelmiensa parissa, tuettu heitä tai lähdetty kehittelemään yhteisöprojekteja. Tämäkin on tyypillinen reaktio, sillä monessa maassa ajatus siitä, että julkisilla rahoilla pitäisi kustantaa nuorille hengailupaikkoja, on melkeinpä mahdoton.

Vastasin hänelle joukolla perusvastauksia, joita olen oppinut näissä tilanteissa luettelemaan. Että nuorilla on oikeus yhteiskunnan voimavaroihin ja siksi heihin pitää investoida. Että pohjoismaisissa yhteiskunnissa ylipäätään on vahva luottamus kansalaistoimintaan. Tämän takia meillä on taipumus ajatella, että mikä tahansa ihmisten keskeinen toiminta on hyödyllistä. Että nuorisotilat ovat kaupungistuvan Suomen ratkaisu siihen, että syntyy nuorisokulttuureja, jotka eivät hakeudu ohjattuihin harrastuksiin tai kerhotoimintaan. Että Suomessa on pitkä perinne vapaa-ajan ulkopuolisen kasvatuksen tai ohjauksen arvostamisessa.

Kaikki vastaukseni olivat tosia. Silti jäi kaivelemaan. Mietin, miksi en uskaltanut sanoa sitä kaikkein yksinkertaisinta vastausta: että nuorisotyön yksi kulmakivi on ilo ja hauskuus. Että juuri tätä meidän pitää vaalia. Että liiallinen ohjaus on tehokkain keino karkottaa ilo. Jotenkin ilosta, hauskuudesta tai positiivisesta keskinäistoiminnasta puhuminen on vaikeaa.

Hankala asia

1970-luvulla, silloin kun nuorisotilaverkosto Suomeen rakennettiin, Nuorisotyö-lehdessä käytiin keskustelua siitä, miksi tilat ovat olemassa. Eräs väittely koski sitä, miten nuorisotilat eroavat kaupallisista tiloista, kuten pelisaleista vai eroavatko. Nuorisotyö haluttiin erottaa pelkästä viihteestä. Nuorisotyö oli jotakin enemmän, kasvatuksellista, ammattimaista, yhteiskuntaan ohjaava. Monesti nuorisotyötä perusteltiin yhteisökasvatuksen näkökulmasta, jolloin ajatuksena oli, että nuorisotila muodostaa yhteisön, jonka kautta opitaan demokraattisen toiminnan perusmuotoja ja nähdään, miten muutoksia saadaan aikaan. En epäile, etteikö tämä ollut tärkeää keskustelua. Silti mietin, tultiinko tässä keskustelussa väheksyneeksi ilon ja viihtymisen merkitystä.

Vähän vastaavalla tavalla olen kokenut monet nykyaikana käydyt keskustelut nuorisotyön luonteesta. Niissä puhutaan tavoitteellisuudesta, tuloksista ja ammattimaisista tavoista hahmottaa nuorten ja työntekijöiden suhteita. Mutta kun pitäisi ryhtyä puhumaan ilosta ja hauskuudesta, keskustelu vaikeutuu. On hankala erottaa ilon tuottaminen ja pelkkä halpojen hupien tarjoamista. Sama ongelma kuin 1970-luvulla, se miten erottaa viihde ja nuorisotyö keskenään, toistuu mutta vähän erilaisessa muodossa.

Luulen, että lisääntyvä moniammatillinen työ vielä tekee asian hankalammaksi. Monella ammattikunnalla eli professiolla on tässä yhteiskunnassa keskeisiä tehtäviä erilaisten ongelmien ennaltaehkäisyssä tai niiden hoitamisessa. Kun neuvotellaan paikasta näissä verkostoissa, voi olla vaikeaa puhua ilosta ja sen tärkeydestä. Ei pitäisi olla, mutta yllättävän usein on.

Olennainen asia

Ilo tai hauskuus tai positiivisuus ovat nuorisotyön ytimissä. Toiminnallisuus, ryhmämuotoisuus ja vapaaehtoisuus ovat väistämättä kytköksissä rentouteen ja hauskuuteen. Tehtävänä on luoda niin innostavia toiminnan tiloja, että nuoret hakeutuvat toimintaan sen itsensä vuoksi. Ei ole pakkoa tai kuria tai kontrollia. Mitä siellä sitten on? – Yhden vastauksen täytyy väistämättä olla, että kun toiminta lähtee nuorten itsensä tarpeista tai halusta toimia, siellä on hauskuutta ja iloa. Ilman niitä ei nuorisotyössä pötkitä pitkälle.

Ilon ja hauskuuden elementtejä on helppo huomata. Nuorisotiloille hankitaan toimintoja, joiden tiedetään kiinnostavan nuoria. Myönteinen yhteistoiminta on keskeinen tavoite, ja siksi esimerkiksi ryhmäyttämisiin kiinnitetään huomiota. Oman jutun löytäminen ja rohkeus toteuttaa omia tavoitteita liittyvät positiiviseen minäkuvaan.

Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Kyllä ilosta ja hauskuudesta on osattu puhua. Ilmeinen esimerkki on Helsinki. Sen nuorisotyön visiossa hauskuus ja ilo nostetaan nuorisopolittiiseksi tavoitteeksi. Sen mukaan koko ”Koko Helsinki on nuorille kiva paikka. Kiva on sitä, kun on kavereita ja tekemistä ja on muille tärkeä.” Tässä ilo kytketään paitsi toiminnallisuuteen, myös laajemmin yhteistoimintaan ja kykyyn nähdä maailma myös toisten silmin. Jostain syystä vastaavia korostuksia ei tahdo löytyä nuorisotyöstä koskevasta kirjallisuudesta.

Pandemiasta ulos tullessa yksi keskeisempiä asioita on ilon löytäminen niin yksilöitten elämässä kuin asiana, jonka edistämiseen kuntien ja valtion tulisi sitoutua. Nuorisotyön tulee puolustaa nuorten oikeutta vapaa-aikaan ja hauskuuteen. On tietysti puhuttava sosiaalisista ongelmista, mutta yhtä paljon pitäisi puhua asioista, jotka tekevät elämästä mielekkään ja elämisen arvoinen. Nämä kytkeytyvät iloon.

Professori Ravi Kohli on korostanut, ettei meidän tulisi hävetä ilosta puhumista. Siinä ei ole mitään vähäpätöistä, päinvastoin. Ilon ja toimivan arjen rakentaminen erityisesti nuorille, joilla on ollut hankaluuksia elämässään, on vakava asia. Miksi kukaan edes ajattelisi vähättelevänsä ilon merkitystä? Olen tismalleen samaa mieltä Ravin kanssa. Mutta miksi ihmeessä en ensimmäiseksi vastannut romanialaisen kollegani ihmettelyyn suomalaisesta nuoriostyöstä, että ilon mahdollistaminen nuorille on yksi nuorisotyön ydintehtäviä ja että ilman hauskuutta ei ole nuorisotyötä?

Tomi Kiilakoski
Vastaava tutkija, FT, Nuorisotutkimusseura

Artikkeli on julkaistu Nuorisotyö-lehden numerossa 2/2021.