Tommi Hoikkala. Kuva Maija Astikainen.

Kolumni: Sorry että elän eilisessä

“Miksi näin paksussa kirjassa ei määritellä yhteisöpedagogiikkaa?” Näin penättiin Kenen nuorisotyö -opuksen julkkaripaneelissa melkein vuosi sitten Jyväskylän Veturitalleilla.

Asia jäi vaivaamaan.

Olen sanakirjojen ystävä, varsinkin sivistyssanakirjojen. Silti en kauheasti suosi niitä ratkaisukeinona arjen merkityshämminkien setvinnässä. Totta kai tunnen tyypin, yleensä keski-ikäinen mies, joka voittaa aina väittelyt kuittauksella ”mä katoin Wikipediasta”. Tai siis luulee voittavansa. Sallittakoon heille (ja meille) heidän fantasiansa. Se koskee voittajan identiteettiä. Tai oikeassaolijan.

Kun itse en osaa määritellä jotain, ratkaisuni on niin sanottu köyhän henkilön Wittgenstein. Wittgenstein oli merkittävä 1900-luvulla elänyt kielitieteilijä. Käytän siis KHW-metodia. Ei pidä sekoittaa 2000-luvun teinien KVG-juttuun.

KHW opettaa: termien, sanojen ja käsitteiden merkitys nousee aina käyttöyhteyksistään. Sanojen merkitys on vuorovaikutustilanteen tulos. Sanojen merkityksestä käydään loputonta kamppailua. Juuri kun luullaan, että nyt se on selvä tai kirkas, joku keksii kiistää sen.

Sanoilla myös tehdään asioita. Yhteisöpedagogiikka esimerkiksi nousi erityisessä historiallisessa tilanteessa, jossa Suomeen kehitettiin nuorisotyön koulutusta. Jos käyttää vain helposti netistä löytyviä dokumentteja, yhteisöpedagogiikka näyttäytyy sen hetken oivalluksena ja keksintönä.

Joku porukka keksi sen, kun Humak perustettiin, ja sille piti saada identiteettiä antava ja erityisen opetussuunnitelman mahdollistava näköala. Tuo näköala lupasi, että koulutus rullaa ammattikorkeakoulutuksen tasolla myös nuorisoalalla. Se oli ehto sille, että nuorisoala ammattimaistui ja ammatillistui omalla omintakeisella tavallaan.

Nuorisotiedon kirjaston Vappu Turunen antoi vinkin kuluvan vuoden helmikuussa. Hän esitteli korvaamatonta erityiskirjastoa nuorisotutkijoille. Vapun vinkki: yhteisökasvatus! Siitä puhuttiin paljon nuorisoalalla 1970- ja 1980-luvuilla. Kirjaston pointti: se on kollektiivinen muistimme!

Totta. Sari Vesikansan ja Maire Wikholmin teos Yhteisökasvatuksen soveltamisesta: artikkeleita yhteisökasvatuksesta erilaisissa yhteisöissä (1986) on väylä, jota pitkin lienee purjehdittu jostain lähtöpisteestä kohti yhteisöpedagogiikkaa. Kalevi Kaipion Antakaa meille mahdollisuus: Johdatus nuorten yhteisökasvatukseen (1977) on kiertämätön matsku, jos näitä reittejä tahtoo selvittää. Samaa voi sanoa Kalevi Kaipion ja Kari Murron teoksesta Toimiva yhteisö (1980).

Kaipion jutut nousevat erityispedagogiikasta ja koulukotien poikien tilanteista 1970-luvulla. Siellä on paljon kysymyksiä, joita käsitellään tänään esimerkiksi sosiaalipedagogiikassa. Mutta kuka kertoisi, mikä on se välittävä tekijä, kun yhteisökasvatus siirtyy tai siirtyi kaikille suunnatun nuorisotyön pariin? Onko yhteisöpedagogiikan yhteisö sama asia kuin yhteisökasvatuksen yhteisö? Ja onko yhteisöpedagogiikan pedagogiikka sama kuin yhteisökasvatuksen kasvatus?
Ehkä löydän jostain sanakirjan, jossa nämä asiat ja käsitteet selvitetään – lopullisesti.

Tommi Hoikkala
tutkimusprofessori, VTT, dos. Nuorisotutkimusseura

Jälkikirjoitus on kolumnisarja, jonka juuret ovat syksyllä 2017 ilmestyneessä Tommi Hoikkalan ja Johanna Kuivakankaan (toim.) Kenen nuorisotyö? -teoksessa, josta jälkikirjoitus jäi uupumaan.

Kuva Maija Astikainen

Artikkeli on julkaistu Nuorisotyö-lehden numerossa 2/2018.