NuorisotyöKatastrofia seuraa päättymätön uutisvirta tapahtumapaikalta. Ahmimme ruutujen äärellä kuvakulmia, silminnäkijöiden havaintoja ja toimittajan reportaasia. Ensimmäisinä tunteina tilanne tuntuu epäuskottavalta, pelottavalta, jopa fiktiiviseltä. Viimeistään seuraavana päivänä käynnistyvät usein myös erilaiset katastrofivitsit.
Epämiellyttävä materiaali ryöpsähtää silmille kaikkialla sosiaalisessa mediassa ja kuvaruuduilla: vitsejä tragediasta, kouluammuskelijoista, terroristeista, sodan kauhuista, kuolemaa kylvävistä epidemioista ja kärsimyksestä. Mitä stereotyyppisempi, pelottavampi, hirvittävämpi ja laajasti median esille nostama aihepiiri on, sitä varmempaa on syntyä myös yrityksiä luoda huumoria. Huumorintutkija Alan Dundes totesi jo 1980-luvulla vitsien löytävän tiensä aina sinne, missä on ahdistusta tai poliittista tukahduttamista.
Sosiaalisen median kasvun myötä rasististen ja katastrofeja käsittelevien huumorituotosten kirjo näyttää valtaisalta. Vain yhdellä hakusanalla saa satojentuhansien meemien kokoelman suoraan ruudulle. Osittain näkymästä syntyy harha, että kyseessä olisi uusi ja ennennäkemätön ilmiö. Kyseessä on kuitenkin pitkän perinteen jatkumo, jota voidaan kutsua yhdeksi folkloren, kansanperinteen, alalajiksi.
Sairasta, puhdistavaa vai inhimillistä?
Folkloristi Simon J. Bronner listaa julmat vitsit lasten ja nuorten huumorin perustuotteeksi. Niin sanotut sairaat vitsit ilmestyvät räjähdysmäisesti ja kiertävät jonkin aikaa, kunnes jokin toinen vitsien aalto korvaa ne. Monet vitsit keskittyvät kuolemaan, onnettomuuksiin ja ennakkoluuloihin. Aikuisten näkökulmasta lasten kuuluisi olla tietämättömiä vitsien käsittelemistä ongelmista tai kypsymättömiä käsittelemään niitä. Silti juuri lapsi- ja nuorisokulttuureja on pidetty tällaisen perinteen elinvoimaisimpana leviämisympäristönä.
Sairaat vitsit yleistyivät Suomessa 1970-luvulla, erityisesti keskitysleiri- ja neekerivitsien muodossa. Uuden vitsi-ilmiön katsottiin saaneen alkunsa amerikkalaisen nuorison keskuudessa ja yleistyneen 1950-luvulla. Alkuaan mustaa huumoria luonnehdittiin nuorison protestiliikkeeksi, jossa haettiin käsittelytapaa median herättämään kauhuun. Vitsien ei välttämättä edes ollut tarkoitus naurattaa: ne olivat keino pukea sanoiksi järkyttäviä uutisia, joista keskustelu muuten oli vaikeaa. (Virtanen & Virtanen 1998.) Tällaiselle tulkinnalle löytyy yhä vahvaa kannatusta. Tragedian hetkellä on tyypillistä, että asiantuntijat kehottavat kasvattajia suhtautumaan sairaisiin vitseihin ymmärtävästi ja näkemään ne ahdistuksen purkukanavana. Huumoritutkimuksessa tästä käytetään ilmausta huojennusteoria.
Huojennuksen tunteen tavoittelu ja ahdistuksen purkaminen vitsailulla on kuitenkin vain yksi yritys tulkita vitsien leviämistä. Osa katastrofeja käsittelevistä meemeistä lukeutuu selkeästi jopa aggressiivisiin sisältöihin, joista on vaikea edes löytää varsinaista vitsin kärkeä, ”punchlinea”. Näillä tuotoksilla saatetaankin kanavoida vihaa alentamalla naurun kohteena olevan tahon valtaa, uskottavuutta tai asemaa sekä asettamalla kohde naurunalaiseksi häpäisemällä, ivalla tai syylliseksi määrittelyllä. Esimerkiksi syyskuun 11. päivän iskuja seuranneissa kiertoviesteissä Osama Bin Ladenia rangaistaan kuvissa hirttämällä, seksuaalisella häpäisemisellä tai erilaisilla ruumiin eritteillä. Ukrainan sota -teemaisissa meemeissä häpäisyn kohteena on perinteisesti presidentti Putin.
Kansanrunouden tutkija Matti Kuusi totesi jo vuonna 1959 osuvasti: ”Kemialle ja folkloristiikalle ei ole olemassa saastaa.” Kommentillaan hän halusi nostaa esille ymmärtävän asennoitumisen merkityksen sellaisiin aihealueisiin, jotka päällisin puolin näyttävät sadistisilta, moraalittomilta ja turhilta. Ne voivat kuitenkin tuoda esille tavan hahmottaa inhimillisiä pelkoja ja mahdollisuuden ilmaista mielipiteitä, joita ei uskallettaisi esittää ilman vitsin mahdollistamaa raamia.
Kielileikkiä raadollisesta todellisuudesta
Sairaan huumorin yleistyneessä määritelmässä vitsi asettaa rinnakkain sairaalloisia tai hirvittäviä elementtejä huvittavien piirteiden kanssa. Tällaisen yhteensopimattomuuden tavoitteena on synnyttää ensisijaisesti yllättävyys ja ristiriidan havaitsemiseen liittyvä oivallus.
Eri vuosikymmenien tutkimuksissa esimerkiksi Kuolleet vauvat -vitseille on annettu merkitykseksi kilvoittelevan pelin henki: voittaja on se, kuka keksii härskeimmän, ällöttävimmän ja puistattavimman tavan kertoa kuolleesta, viattomasta vauvasta. Huumori voidaankin tulkita osittain kapinaksi, mutta myös vertaisryhmäkulttuuriksi, jonka jäsenyyteen kuuluu yhteisesti jaettu huumori sekä ajankohtaisiin ilmiöihin kiinnittyminen.
Robert Byington (1986) vertaa folklorea paperilennokkiin: liidokeilla on perinteisesti siivet ja runko, mutta niiden tekemistavoissa on eroja. Juuri kukaan ei muista, mistä lennokin tekemisen taidon on oppinut. Lennokki voi tyydyttää tarpeita, joita virallinen kulttuuri ei kykene tyydyttämään; se voi olla viihdettä, mutta samalla myös kielletyn ja häiriköivän viestin asemassa esimerkiksi lentäessään koululuokassa. (Virtanen 1999.) Oikeastaan juuri tästä on kyse myös digitaalisen huumorin leviämisessä; perinne ei ole vain menneisyyden jäänne vaan aikaansa kiinnittynyt inhimillisen toiminnan tuotos. Se voi tyydyttää sekä viihdyttämisen, mutta myös kiellettyjen ja moraalittomien asioiden käsittelyä, toisinaan myös musertavan kauhun ja vihan kanavoimista järjen ylittävien tragedioiden hetkellä.
Lähteet:
- Bronner, S. J. 1988. American Children’s Folklore. Little Rock, August House Publishers.
- Dundes, Alan 1987. Cracking Jokes. Studies of Sick Humor Cycles and Stereotypes. California: Ten Speed Press.
- Virtanen, Leea 1999. Suomalainen kansanperinne. Helsinki, SKS.
- Virtanen, L. & Virtanen, M. 1998. Kukkarokivi. Suomalaisen folkloren antologia. Helsinki: SKS.
Teksti: Laura Hokkanen
Artikkeli on julkaistu Nuorisotyö-lehden numerossa 1/2023
