Tomi Kiilakoski

Puupäätelmiä osallisuudesta

On olemassa asioita, joille pitäisi olla sana, mutta ei ole. Esimerkiksi sille tarkalle hetkelle, jolloin tajuat unohtaneesi, miltä nuoruusvuosien rakastettu tuoksui, ei ole sanaa. Toinen tärkeä asia, jolle ei ole sanaa, on se tunnetila, joka syntyy tajutessasi, että joku vierelläsi olevista ihmisistä äkkää itselleen uuden asian, pullistuu ylpeydestä kuin sammakko ja hetkeä ennen kuin sammakko ryhtyy kurnuttamaan, tajuat että hänen kurnutuksensa tulee olemaan jotakin, joka ei ole uutta, jonka olet kuullut liian monta kertaa, joka ei pidä paikkaansa vaikka sanojalleen nokkelalta kuulostaakin ja nyt sinun pitää säilyttää pokerinaama, ettet näytä kuinka kyllästynyt olet kuulemaan taas samat näennäisoivallukset.

Koen yllä kuvaamani tunteen tilanteessa, jossa keskustellaan osallisuudesta. Joku keskustelijoista haluaa jakaa oivalluksensa kaikille ja jo hänen aloittaessaan tiedät, että nyt ajetaan lujaa metsään. Tietyt teemat toistuvat usein. Olen kuunnellut niitä yli kymmenen vuotta. Puhujalleen ne ovat uusia, muille kuluneita latteuksia. Lisäksi ne perustuvat väärinkäsitykseen.

Nimitän näitä puheenvuoroja puupäätelmiksi.

Rakas lukijani, jaan tässä ilokseksi sikermän vuosien varrella poimimiani puupäätelmiä. Montako sinä tunnistat kuulleesi?

Selitän myös lyhyesti, miksi pidän niitä puupäätelmäinä.

SIKERMÄ 1. EI ME OIKEASTAAN TARVITA OSALLISUUTTA, SILLÄ

Tärkeintä on suojella lapsia kaikelta pahalta, jota nykymaailmassa piisaa. Lasten tulisi saada olla lapsia. Politiikkaa ei saa tunkea lasten maailmaan, joka täytyy säilyttää puhtaana. Lapsella on oikeus tulla suojelluksi. Hänen turvalliset edellytykset elämään pitää taata. Mutta hänellä on myös oikeus tulla kuulluksi ja osallistua. Perusoikeudet eivät sulje toisiaan pois. Ne täydentävät toisiaan.

Isot asiat asiat eivät nyt vain kiinnosta lapsia ja nuoria. Nuoret ovat passiivisia eivätkä lapset ymmärrä. Turha vaivautua edes kysymään mielipidettä, tyhjään saa pyytämättäkin. Yksi osallisuuden edistämien menetelmien taito on saada alun perin aikuisten puheella laadittu asia kiinnostavaksi myös lapsille ja nuorille. Kun tässä onnistutaan, on ilmaisu selkokielistä ja siksi helpommin myös muiden ikäryhmien ymmärrettävissä.

Lapset ja nuoret ovat hankalia. He vaativat mahdottomia, he hakevat muutoksia eivätkä osaa arvostaa jo tehtyä. Osallisuutta on vain siellä, missä voi saada aikaan muutoksia. Osallisuusrakenteissa pitäisi olla mietittynä, miten käsitellä ideoita, jotka suhtautuvat aikuisten maailman ideoita vastaan ja miten käydä vuoropuhelua silloin, kun kritiikkiä tulee. Samalla täytyy muistaa, että ilman kritiikkiä ei voida kuvitella parempaa maailmaa.

Lapset ja nuoret kaipaavat viihdettä, kivaa ja hauskanpitoa, eikä heille voi antaa päätettäväksi isoja asioita. Isojen ja tärkeiden asioiden tulisi olla viisaiden ja harkitsevien aikuisten asia. Tiedollinen taso ja vaikkapa hallintatapojen tuntemus eroavat aikuisilla ja nuorilla. Silti nuorilla on tietoa, jota aikuisilla ei ole. Siksi onkin tapana korostaa, että nuoret ovat oman elämänsä kokemusasiantuntijoita ja tuovat siksi osallistua päätöksiin.


SIKERMÄ 2. NO HYVÄ ON, OSALLISUUTTA TARVITAAN JA SEHÄN HOITUU SITEN, ETTÄ

Tehdään verkkoalusta, jossa lapset nuoret voivat keskustella. Haetaan hankerahaa. Keksitään, että siellähän voisi käydä vuoropuhelua. Kysytään päättäjiltä, voisivatko he kommentoida nuoria, vaikka tiedetään jo nyt, etteivät he kuitenkaan ehdi, jos ylipäätään haluavat. Kiireisiä ovat. Luotetaan siihen, että verkkoalustalla hommat kyllä hoituvat. Yksittäisen toiminnon ja kokonaiskoordinoinnin välillä on helposti ristiriita. Yksittäinen työkalu osallisuuden edistämiseen toimii vain, kun on olemassa osallisuutta tukeva kulttuuri. Paraskaan verkkotyökalu ei toimi, ellei sen taustalla ole aikuisten halua ja kykyä osallisuuteen.

Onhan meillä nuorisovaltuusto, se Kuntalain velvoite. Ja oppilaskunnat koulussa kans. Näillä se hanskataan, muuta ei tarvita. Kuntalain nuorisovaltuusto on vasta minimi, ei maksimi. Vaaditaan useita menetelmiä, joilla arkipäivän osallisuus mahdollistuu.

Otetaan nuorten edustaja päätöksentekoon tuomaan nuorten ääntä esiin – kiintiönuorella mennään. Sivistyssanalla tokenismi viitataan jonkin vähemmistöryhmän mukaanotto tavan vuoksi, ei todellisen vaikutuksen aikaansaamiseksi. Pelkkä nuoren mukanaolo hupaisana maskottina ei takaa osallisuuta.

No, hoidetaan joitakin innostuneita aikuisia värkkäämään tämä asia kuntoon. Myönnetään toimintaan joku pikkusumma, sillä homman pitäisi pelittää. Osallisuus vaatii tekijänsä ja tukijansa. Mutta pelkkä koordinaattori ei riitä, vaaditaan myös laajempi strategia, jolla turvataan, että osallisuus todella toteutuu.

JA TÄTÄ EI SITTEN SANOTA ÄÄNEEN, PIDETÄÄN TÄMÄ KÄTKETTYNÄ, ONHAN TÄÄ VÄHÄN NOLOA

No, jos tässä nyt on useampi ihminen mukana, niin hoidetaan tämä sukupuolittuneesti. Osallisuus on naisten touhua. Keskustellaan me miehet taloudesta. Olen keskustellut osallisuudesta jo kolmannen vuosikymmenen ajan. Edelleen valtaosa muista keskustelijoista on naisia. En usko, että osallisuus todella etenee ennen kuin sen eteen tekevät työtä kaikki.

Joku voi kysyä, onko osallisuus niin tärkeä asia, että varmasti hyvää tarkoittavien ihmisten puupäätelmiä pitäisi kutsua ihan avoimesti puupäätelmiksi. Tähän voi vain vastata, että kyllä osallisuus vain on ydinasia. Sen pitäisi koskettaa kaikkia erityisesti kunnissa. Kunta nimittäin on paitsi taloudellinen yksikkö myös demokratian varmistaja. Nämä ovat kaksi kunnan perustehtävää, jotka pitäisi mukana olla kaikessa kuntalaisten kanssa toimimisessa.

Osallisuuden perusteiden tuntematta jättäminen on kuin ei ymmärtäisi budjetoinnin alkeita. Siksi ehdottaisin, että yllä kuvattuja päätelmiä kurnuttavat sammakot saisivat saman kohtelun kuin budjettikeskusteluun osallistuvat ihmiset, jotka eivät ymmärrä yhteenlaskun periaatteita.

Tomi Kiilakoski
Vastaava tutkija, FT, Nuorisotutkimusseura

Artikkeli on julkaistu Nuorisotyö-lehden numerossa 3/2020.

Jaa