Vapaaehtoisuus on nuorisotyön tärkeimpiä periaatteita, mutta joskus siitä on tingittävä 

 
Teksti: Tomi Kiilakoski, julkaistu Nuorisotyö-lehdessä 1/2025.

Kun nuori osallistuu nuorisotyöhön, hän on itse nähnyt toiminnan osallistumisen arvoiseksi. Häntä ei ole pakotettu eikä ohjailtu. Toimintaa ei ole tuputettu. Häntä on voitu innostaa mukaan, mutta lopullinen päätös on vain ja ainoastaan hänen itsensä. Kukaan muu ei voi tehdä sitä hänen puolestaan. 

Tätä nuoren omaa valintaa on pidetty suorastaan nuorisotyön kulmakivenä. Nuorisotyö poikkeaa sellaisista ammattikunnista, joilla on valtaa määrätä nuoria osallistumaan tai keinoja rangaista nuorta, ellei hän tee, mitä häneltä halutaan. 

On ajateltu, että juuri vapaaehtoisuus erottaa nuorisotyön sen lähialoista. Tyypillisesti nuorisotyön mielletään sijoittuvan jollakin tavalla sosiaalityön ja koulutuksen välimaastoon. Nuorisotyössä tuetaan nuoria hankalissa tilanteissa ja työskennellään sosiaalisten ongelmien parissa. Nuorisotyössä ei kuitenkaan esimerkiksi evätä tukia, elleivät nuoret osallistu. Nuoria myös ohjataan, heitä autetaan oppimaan asioista sekä yksilönä että ryhmässä, ja heidän kasvuaan ja kehitystään tuetaan. Erona lähialoihin on pakkojen puute. Tämä myös tarkoittaa, että toiminnan pitää olla houkuttelevaa ja hauskaa. Siksi vapaaehtoisuus kytkeytyy myös iloon. 

Vapaaehtoisuus liittyy myös moneen muuhun nuorisotyön kulmakiveen, kuten toiminnan lähtemiseen nuorista ja nuorten tukemiseen omien valintojen tekemisessä. Kun nuori antaa itse suostumuksensa osallistua, luodaan eväitä osallisuudelle. 

Vapaaehtoisuuden korostamista kutsutaan tutkimuskielessä myös sivistyssanalla voluntarismi. Mutta pitäydytään tässä tekstissä selkosuomessa ja puhutaan vapaaehtoisuuden merkityksestä. 

On väitetty, että nuorisotyötä voi olla vain siellä, missä nuoret päättävät itse, osallistuvatko. Ellei tätä ole, ei ole nuorisotyötä. Viimeaikaisessa tutkimuskeskustelussa vapaaehtoisuuden periaatetta on kuitenkin koeteltu. 

On päädytty ajattelemaan, että vaikka vapaaehtoisuus on tärkeää, sillä on rajoituksensa. Tämän takia aiempi käsitys nuorisotyöstä täydellisen vapauden ja vapaaehtoisuuden valtakuntana on pitänyt miettiä uusiksi. 

Rajoitteita 

Ensimmäinen vastaväite vapaaehtoisuuden korostamiselle olisi huomauttaa, että eihän nuorisotyö salli mitä tahansa osallistumista. Ammattimaisessa nuorisotyössä täytyy esimerkiksi noudattaa lakeja. Toiminta, jota laki ei salli, ei kuulu nuorisotyön piiriin. Näin nuorten valinnan avaruus ei voi olla ääretön. 

Nuorisotyössä tehdään myös arvovalintoja, joihin nuoret eivät voi vaikuttaa. Tällöin perusteena on, että kaikki valinnat, joita nuoret tekevät, eivät ole heidän kasvulleen hyväksi. Helpoimmat esimerkit löytyvät terveellisten elämäntapojen piiristä. Vaikka energiajuomien litkiminen on alaikäisille sallittua, tähän kuitenkin puututaan hanakasti nuorisotyössä. Energiajuomien tuominen nuorisotaloille on kiellettyä. Nuoren on siis mukautettava omaa toimintaansa työntekijöiden arvoja vastaaviksi, jos hän haluaa osallistua. 

Kaikkein hankalimmaksi asiaksi vapaaehtoisuuden näkökulmasta on kuitenkin nähty se, että laajentuessaan eri kentille nuorisotyöntekijät toimivat tiloissa, missä osallistuminen ei ole millään muotoa vapaaehtoista. Selkein esimerkki on nuorisotyö vankiloissa, jota joissakin maissa tehdään. Suomessa parempi esimerkki olisi koulunuorisotyöntekijöiden toiminta oppituntien aikana. Jos ryhmäytetään tai tehdään ehkäisevää päihdetyötä osana lukujärjestystä, toiminnasta ei käytännössä voi kieltäytyä. Tällöin on jouduttu luopumaan vapaaehtoisuuden periaatteesta. 

Mutta miten tähän pitäisi suhtautua? Pitäisikö pitää periaatteesta kynsin hampain kiinni ja todeta, ettei sitä voi rikkoa missään tilanteessa? Vai tulisiko todeta, että vapaaehtoisuuden periaate ei voi olla kaikkea nuorisotyötä määrittävä asia ja siksi koulunuorisotyössä asia on mietittävä aivan uusiksi? Tulisiko koko periaate hylätä, kun tilanne on muuttunut? 

Vapaaehtoisuus on ihanne, joka ei aina toteudu 

Suomessakin useaan kertaan käynyt, nuorisotyötä Plymouthissa opettava professori Jon Ord on esittänyt yhden pohtimisen arvoisen ratkaisun ongelmaan vapaaehtoisuudesta. Hän ajattelee, että nuorisotyön työskenteleminen tilanteissa, missä nuoret eivät pysty itse valitsemaan ainakaan täysin, osallistuvatko, on uusi kehityskulku nuorisotyössä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi huono asia. Nuorisotyö voi työskennellä nuorten puolesta ja nuorten kanssa monissa eri ympäristöissä. 

Jon esittää, että vapaaehtoisuuden periaatteesta ei tarvitse pitää kiinni kaikissa tilanteissa. Hänen mukaansa tällaisissa tilanteissa on erityisen tärkeää, että nuorisotyön muut arvoperustat toteutuvat. 

Hän ajattelee, että tällöin on huolehdittava ainakin siitä, että nuorten kohtelu on aina kunnioittavaa; että toiminnassa arvostetaan osallisuutta; että toimintaa tehdään nuorten kanssa eikä edellytetä, että he vain mukautuvat toimintoihin; että toiminta lähtee myönteisten suhteiden rakentamisesta sekä siitä, että prosessi voi muuttua sen mukaan, mitä osallistujat tilanteeseen tuovat. Tällä tavalla nuorisotyöntekijä huolehtii Jonin mukaan siitä, että valtarakenteet eivät jyrää nuorten kokemusta. 

On varmasti niin, että nuorisotyössä vapaaehtoisuuden periaatetta tulee kunnioittaa kaikissa niissä tilanteissa, missä se on mahdollista. Aina ei ole. Siksi periaatteesta ei tule pitää ehdottomasti kiinni, vaan on harkittava, milloin siitä kannattaa poiketa. Tällöinkin tulisi Jonin mukaan työskennellä tavalla, johon nuoret osallistuisivat, jos he pystyisivät valitsemaan. Tällä tavalla toiminta säilyy nuorisolähtöisenä ja nuorisotyölle luonteenomaisena hauskana yhteisenä tekemisenä.