Esa LinnaVenäjän hyökkäys Ukrainaan on nostanut luonnollisesti siviilipalvelukseen hakeutuvien määrää. Myös armeijasta ja reservistä siviilipalvelukseen vaihtaminen on ollut nousussa, mutta niin on toisaalta ollut myös Reserviiläisliittoon hakeminen.
Lähes 30 vuotta sitten hakeuduin sivariin. Valinta oli helppo, varsinkin kun vanhempani eivät puuttuneet päätökseeni millään tavalla. Sodan aikaan suomalaisten ruumiita nähnyt edesmennyt isäni oli kertonut äidilleni olleensa tyytyväinen minun ja veljeni siviilipalvelukseen hakeutumisesta. Monet kaverini eivät voineet valita, johtuen vanhempiensa vakaumuksesta.
Nyt kun sota on osunut verrattain lähelle, on isänmaallisuus nostanut päätään, paikoin ikävälläkin tavalla. Parikymppiset siviilipalveluksen tai totaalikieltäytymisen valinneet miehet saavat sosiaalisessa mediassa ja lehtien kommenttipalstoilla kuulla olevansa eturintaman tykinruokaa ja velliperseitä pelkureita. Venäläisiä ryssitellään, koska kommentoijien isovanhemmatkin olivat näin tehneet. Monilta tuntuukin unohtuvan se, että Suomi on demokratia, jossa on oikeus valita joko varusmiespalvelus tai siviilipalvelus.
Nuorisoalalla on eri lähtökohdista ajattelevia työntekijöitä, mutta onneksi alalla osataan yleisesti ottaen keskustella asiallisesti, jos nuoret sattuvat esimerkiksi työntekijän omasta vakaumuksesta kysymään. Pakko ei ole kuitenkaan omaa vakaumusta kertoa tai perustella.
Nuorisotyössä on näinä aikoina tärkeää huomata rasistinen ryssittely, josta ennen kaikkea nuoret kärsivät eniten. Kannattaa myös olla tarkkana ja tunnistaa nuorten omasta vakaumuksesta johtuva kiusaaminen. Ja ennen kaikkea tärkeää on näihin puuttuminen. Itse sain aikoinaan melkein turpaani valintani vuoksi. Toivotaan ettei Suomessa enää taannuta sille tasolle.
Nuorille tulisi yhtä lailla kertoa siviilipalveluksesta kuin varusmiespalveluksesta vaihtoehtona, oli sitten ajat minkälaiset hyvänsä. Nuorten ei tarvitse perustella vakaumustaan kenellekään. Ei myöskään nuorisotyöntekijälle.
