Hakunilan seurakunnan rippikoulussa rakennettiin kesällä 2021 ötökkähotelleja. Työskentely oli hauskaa, terapeuttista ja nuoria voimauttavaa toimintaa.
Hakunilan seurakunnan rippikoulussa rakennettiin kesällä 2021 ötökkähotelleja. Työskentely oli hauskaa, terapeuttista ja nuoria voimauttavaa toimintaa.

Ekologisen kriisin äärellä nuorisotyössä tarvitaan realismia ja uskottavaa toivoa

Monet tutkimukset ja kyselyt vahvistavat sen, minkä nuorisotyöntekijät ovat huomanneet omassa työssään: ympäristöahdistus on lisääntynyt lasten ja nuorten keskuudessa. Tuoreessa tutkimuksessa 43 % suomalaisnuorista allekirjoitti väitteen, että ihmiskunta on tuhoon tuomittu. Lapsia ja nuoria ei kuitenkaan kannata niputtaa yhteen tässäkään teemassa. Nuoret kaipaavat aikuisilta ja yhteiskunnalta ennen kaikkea selkeitä ja vaikuttavia ympäristötekoja.

Panu Pihkala (kuva: Uzi Varon)

Panu Pihkala on ympäristöteologi ja kirjailija, joka tunnetaan etenkin ympäristöahdistuksen tutkijana. Panun teos Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (2017) oli ensimmäinen suomenkielinen teos ympäristöahdistuksen ilmiöstä.

Panun mukaan monet tekijät vaikuttavat siihen, missä määrin ihminen kokee tai tiedostaa kokevansa ympäristöahdistusta. Lapset ja nuoret voivat kokea ahdistusta ylipäätään maapallon tulevaisuuteen liittyen: ympäristöahdistus voi ilmentyä tulevaisuusahdistuksena ja pelkona siitä, että sekä ihmislajin että muiden lajien hyvinvointi on uhattuna. Toisaalta lapset ja nuoret voivat kokea ahdistusta, järkytystä ja surua paikallisten ympäristövaurioiden vuoksi.

Pihkala muistuttaa siitä, että pohjimmiltaan kyse on tärkeästä reaktiosta todellisiin ongelmiin. Tunteet eivät ole heikkous, vaan olennainen osa ihmisyyttä. Tutkijatohtori on kiinnittänyt huomiota ympäristöahdistuksen rationaalisuuteen: vaikka ilmiö satuttaa ja aiheuttaa surua, sen voi ajatella olevan ”käytännöllistä ahdistusta”, joka saa ihmiset arvioimaan omaa käyttäytymistään ja toimimaan paremman huomisen hyväksi. Ahdistus-tunne auttaa havaitsemaan uhkia ja muuttamaan käyttäytymistä. Valitettavan usein ahdistusta ei kuitenkaan onnistuta kohtaamaan ja kanavoimaan hyvin, mistä vuorostaan seuraa kuluttavaa ja jopa lamauttavaa ympäristöahdistusta.

Oleellista on se, että kaikenlaisia tunteita kuullaan, tunnistetaan ja käsitellään. Tämä auttaa käsittelemään myös tiedollisesti ilmastonmuutoksen kaltaisia monimutkaisia ilmiöitä sekä hallitsemaan tunteita, jotta ne eivät pääse patoutumaan tai kanavoitumaan epämääräisillä tavoilla esimerkiksi yleiseksi vihaisuudeksi tai katkeruudeksi, lamauttamaan asioiden puolesta toimimista tai jopa fyysisestikin sairastuttamaan.

Monet nuoret kertovat haluavansa yhteiskunnalta ja aikuisilta ennen kaikkea ilmastotoimia, ei terapiaa. Viesti on tällöin se, että vaikka yksilöä tulee tukea esimerkiksi terapian kautta, ei laajan yhteiskunnallisen ja planetaariseen haasteen keskellä saisi tyytyä hoitamaan seurauksia. Voimavaroja tulisi suunnata toimenpiteisiin, jotka hillitsevät epätoivottua kehitystä. Konkreettiset ilmastotoimet ovat sekä mielenterveyden tuki että toivon merkki.

Nuorisotyö on tärkeä ympäristötoivon vahvistaja

Nuoret kohtaavat arjessaan ja medioiden kautta psyykkistä kaupankäyntiä, välttelyä ja kieltämistä. ”Voisiko kuitenkin olla niin, että tilanne ei ole aivan niin paha? Eikö luontoon ole aina kuulunut lämpötilojen vaihtelua? Eihän Suomessa kannata tehdä mitään, koska Kiinan ja Intian päästöt ratkaisevat maapallon kohtalon!”

Nuorisotyön ja kaiken kasvatuksen suuri mahdollisuus on siinä, että ekologiseen kriisiin suhtaudutaan samanaikaisesti sekä realistisesti että toivorikkaasti. Kasvattajan tehtävä on aina vaalia kasvavan perusturvallisuutta. Nuorisotyöntekijä on ennen muuta turvallinen keskustelukumppani ja luotettava aikuinen. Nuorilla on yleisesti varsin hyvin tietoa ympäristön tilasta ja tulevaisuuden uhkakuvista. Kasvattajien tehtävä on auttaa nuorta luomaan merkityksellistä suhdetta tietoon. Kasvattajan on myös itse kohdattava omat tunteensa ja työstettävä niitä. Minkäänlainen jatkuva tiedon esille tuominen ei auta, jos kasvattajalla on tarve psyykkisesti torjua aihepiiri ja pitää ikään kuin ovensa kiinni. 

Ekologisen kriisin äärellä toivoa saatetaan joskus markkinoida katteettomana ylioptimismina, joka johtaa lopulta vain epätoivoon. Tällaisen toiveajattelun sijaan realistisuus varjelee sekä synkkyyteen vajoamiselta että liialta haihattelulta. Psyykkinen kaupankäynti on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta siitä tulisi päästä yhdessä eteenpäin.

Panu Pihkala puhuu eksistentiaalisesta resilienssistä tarkoittaen kykyä selvitä riittävällä tavalla elämän vaikeiden, eksistentiaalisten peruskysymysten kanssa. Ympäristökriisi nostaa pintaan esimerkiksi kysymyksiä syyllisyydestä, kuolevaisuuden kohtaamisen vaikeudesta ja elämän merkityksettömyydestä. Toivo ja merkityksellisyys nousee monelle siitä, että kokee tekevänsä oikein, eli oma elämä ja toiminta tuntuu merkitykselliseltä. Käytännössä se tarkoittaa omien arvojen mukaan elämistä.


Aikuinen on nuorelle peili ja esikuva. Sellainen toivo, jonka hyväksi kasvattaja itse on valmis toimimaan, on nuoren silmin perusteltua toivoa.

Nuorisotyön vahvuus on toiminnallisten menetelmien osaaminen. Yhdistettynä vaikeiden tunteiden käsittelyyn toiminnallisuus tarjoaa nuorisotyössä paljon mahdollisuuksia ympäristöahdistuksen käsittelyyn. Kehollisuus, kokonaisvaltaisuus ja arjesta irrottautuminen auttavat vaikeiden tunteiden kohtaamisessa. Kasvatuksessa on etsittävä keinoja, joilla tunne-energia saataisiin kanavoitumaan rakentavasti.

Esimerkiksi roolipelin kautta voidaan eläytyä erilaisten ihmisten näkökulmiin ilmastokriisin keskellä, ja sitten yhdessä miettiä, miten voisimme yhteisönä toimia paremmin. Tai kehollista liikettä kuten tanssia voi hyödyntää sekä tunteiden kanavoimisessa että ilmastomielenosoituksen osana. Tai ilmastotunteista tehtyjä maalauksia voi ripustaa julkisesti esille, mikä tekee niistä samalla vaikuttamistoimintaa.

Pihkala rohkaisee nuorisotyöntekijöitä rehellisyyteen ja avoimuuteen. Totuudella ihmisestä ja maailmasta on hänen mielestään vapauttavaa voimaa myös silloin, kun totuus kirpaisee, mutta tämä vaatii sitä, että aikuinen on riittävästi käsitellyt omia tunteitaan. Huomattava on sekin, että osa nuorista haluaa vaikuttaa kansalaistottelemattomuuden kautta. Nuorisotyöntekijän tulisi olla valmis keskustelemaan ja punnitsemaan vaikuttamisen keinoja ja seurauksia yhdessä nuoren kanssa.

Nuorisotyössä pystytään vahvistamaan nuorten iloa ja tervettä ylpeyttä siitä, että he ovat mukana rakentamassa parempaa yhteiskuntaa ja tulevaisuutta. Nuoret ovat usein ehdottomia ja mustavalkoisiakin; tässä heitä kannattaa tukea, eikä sammutella maailman muuttamisen paloa, samalla kun yhdessä yritetään kasvaa laajojen linjojen näkemiseen. Eikö joskus juuri nuorten idealismi saa aikuisenkin luopuminen varman päälle elämisestä?

Ahdistuksen, surun ja raivon rinnalla on tärkeää muistaa myös toivo ja nähdä ne seikat, jotka antavat aihetta toiveikkuuteen. Tässä on avuksi niin sanottu kahden tason näkökyky. Tavallinen uutisvirta täyttyy enimmäkseen huonoista uutisista. Sen rinnalla onkin tärkeää nostaa esiin myös niitä monia hyviä asioita ja kehityskulkuja, jotka usein jäävät piiloon.

Erotan itse ilmastotoivon ilmasto-optimismista ja ilmastopessimismistä. Kuten Tšekin entinen presidentti Vaclav Hável on kiteyttänyt: ”Toivo ei ole varmuutta siitä, että jokin asia onnistuu, vaan vakuuttuneisuutta siitä, että asioilla on merkitys riippumatta siitä, miten käy.”

Aiheesta laajemmin: https://toivoajatoimintaa.fi/

Teksti: Jarmo Kokkonen 
Artikkeli on julkaistu Nuorisotyö-lehden numerossa 3/2021

Jaa